Auringonkukka
14.11.2022

Neulomalla autan sekä itseäni että muita

Aikuisiän käsityöharrastukseni lähti liikkeelle pari vuotta ennen sotaa halusta auttaa, sillä halusin opetella virkkaamaan keskosille turvalonkeroita. Vähitellen aloin myös neuloa yksinkertaisia neulomuksia, kuten muhveja, pipoja ja tumppuja. Tätä ennen olin peruskoulun päätyttyä vannonut, etten kudo tai virkkaa enää ikinä, niin ikävältä ja vaikealta se oli kouluaikana tuntunut. Kun Ukrainan sota alkoi, minulla oli valmiina muutamia turvalonkeroita, lasten pipoja ja vauvojen tumppuja, jotka olin ajatellut lahjoittaa paikalliselle ensi- ja turvakodille. Suunnitelma muuttui sodan myötä ja päätin lahjoittaa neulomukset Ukrainaan. Aloin neuloa vimmatusti vielä pari uutta pipoa, jotta lahjoitettavaa olisi enemmän. Monta iltapäivää töiden jälkeen kului neulomiseen. Sitä tehdessäni tunsin jollain tavalla olevani osa jotain suurempaa ja voivani konkreettisesti auttaa eniten apua tarvitsevia. Mielessä olivat sodan kauhut kokeneet lapset Ukrainassa, ja tietysti lasten neulomukset olivat pienen kokonsa vuoksi myös nopeampia tehdä vielä silloin aloittelijan vauhdilla. Neulominen ja avun tarjoaminen sitä kautta oli varmasti myös keino käsitellä sodan aiheuttamia turhautumisen, voimattomuuden ja suuttumuksen tunteita. Koko tilanne tuntui epäreilulta ja ahdistavalta ja halu kantaa oma korteni kekoon oli aivan valtava, eikä lopulta jäänyt pelkästään käsitöiden tekemiseen. Kun vein neulomukset avustuskuljetuksen lähtöpaikkaan, jäin vielä juttelemaan avustusten vastaanottajan ja toisen lahjoittajan kanssa tilanteesta ja siitä, miten auttamisenhalu yhdistää ihmisiä täälläkin niin valtavasti. Liikutuksen kyyneliä nieleskeltiin monta kertaa.

Liityin myös Facebookissa ryhmään ”Neuloen apua Ukrainan sodan uhreille”, jossa tuli vastaan SPR:n apupupun ohjea ja apupupu-kampanja. Hetken ohjetta pyöriteltyäni päätin kokeilla, sillä jostain syystä kouluaikana traumat jättänyt villasukka kantapäineen tuntui vielä aivan liian vaikealta. Ehkä se olisikin lopulta ollut helpompi kuin hypätä suoraan apupupun kimppuun, sillä sen ohje taisi olla kirjoitettu hieman enemmän neuloneelle. Äidin kanssa pähkäiltiin monessa kohtaa miten jatketaan ja pari kertaa piti purkaakin, mutta vaihe kerrallaan pupu lopulta valmistui ja heti sen perään toinenkin. Kokeilin miltä pupu tuntuisi halatessa ja se olikin yllättävän rauhoittavaa, ja mietin silloin miten se lohduttaisi jotakuta lasta jossain kaukana. Nämä puput olin ajatellut lahjoittaa SPR:lle, mutta kampanja ehti loppua ennen kuin toinenkin pupu oli valmis. Tällä hetkellä puput odottelevat, pääsisivätkö paikallisen avustusjärjestön kautta Suomeen tulleille pakolaislapsille vai lähtisivätkö jonkin avustuskuljetuksen mukana ilahduttamaan lapsia Ukrainaan.

Myöhemmin keväällä 2022 paikallinen vapaaehtoisista koostuva ja Ukrainaan apua välittävä yhdistys järjesti myyjäiset, jonka tuotot ohjattiin Ukrainaan. Minulla oli vielä tallessa teininä tekemiäni puuhelmirannekoruja, jotka vein heille myytäväksi. Muutamia koruja jätin itselleni muistoksi, sillä niihin liittyi paljon tunteita ja muistoja niiltä ajoilta, kun tein iltaisin ennen nukkumaanmenoa koruja kaikessa rauhassa omassa huoneessani. Koruista luopuminen tuntui siis omalla tavallaan haikealta, mutta toisaalta hyvältä ja vapauttavalta – enää ne eivät pyörineet minulla kaapissa viemässä tilaa, ja nyt ne menisivät hyvään tarkoitukseen ilahduttamaan ostajaa ja niistä saatavien tuottojen kautta myös Ukrainaa. Enpä olisi silloin teininä uskonut, mihin korut vielä päätyvät!

Kesän 2022 aikana neulominen jäi tauolle, ja syksyllä alkoi tulla pyyntöjä villasukista rintamalle. Neulomisharrastusta aloitellessani olin ajatellut, että kokeilen ensin neuloa vauvan sukkia ja opetella villasukan ja sen kammoksumani kantapään tekemisen sitä kautta, sillä pieneen neuleeseen kokeileminen on helpompaa ja nopeampaa. Tässä vaiheessa minulle oli kuitenkin kehittynyt halu auttaa nimenomaan Ukrainan sotilaita, olihan sodan voittaminen ja lopettaminen nimenomaan heistä kiinni. Niinpä vauvansukan sijaan ensimmäinen sukkaparini peruskoulun jälkeen olikin kokoa 45, eli suoraan syvään päätyyn. Niiden kanssa menikin melkoinen tovi, mutta sukkapari valmistui ja heti perään toinen hieman pienempi pari. Olisin halunnut viedä avustusten keräyspaikkaan kerralla enemmän sukkia, mutta ajattelin sitten, että turhaan ne odottelevat kaapissa useamman parin valmistumista ja taas seuraava avustuskuljetusta, kun ne voisivat olla jo lämmittämässä jonkun sotilaan jalkoja. Tunnelmat näitä kutoessa olivat jokseenkin samanlaiset kuin sodan alussa lasten neulomuksia tehdessä, nyt vain mielessä olivat maataan puolustavat sotilaat ja ahdistuksen sijasta suurempaa turhautumista tilanteen epäoikeudenmukaisuuteen. Huomasin myös eron tekemisessä riippuen siitä, neulonko omaan tai tuttavien käyttöön vai avustukseksi Ukrainaan: omien neulomusten kanssa neulon silloin kun jaksan ja siltä tuntuu, mutta Ukrainaan meneviä neulomuksia yritin saada eteenpäin hieman joka välissä, myös hiljaisina hetkinä töissä. Ehkä tuntui tärkeältä saada Ukrainaan apua mahdollisimman pian, kun kuitenkin oli tiedossa, miten valtava tarve siellä oli kaikenlaisille avustuksille ja talvikin vääjäämättä tulossa. Taisin silloin ajatella, että näin voin omalta osaltani vähentää sodan aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä ja edistää sodan loppumista edes jotenkin.

Erään paikallisen avustusryhmän Facebook-sivulle tuli myös pyyntö avoimista, napeilla kiinnitettävistä villasukista, joita voisi käyttää kipsin päällä. Ohjetta ei ollut, ainoastaan yksi valokuva ja pari alkutietoa. Omat taidot eivät sellaiseen riittäisi, mutta hetken mietittyäni jaoin julkaisun aikaisemmin mainitsemaani käsityöryhmään. Siellä syntyikin hämmästyttävän paljon keskustelua sekä ryhmän sisällä että alkuperäisessä julkaisussa, kun pidempään neuloneet pohtivat millaisella mallilla kyseiset sukat voisi neuloa, jakoivat vinkkejä ja lähtivät kokeilemaan neulomista käytännössä. Olin aivan häkeltynyt, sillä en ollut odottanut niin vilkasta keskustelua. Olen yleensä somessa tosi hiljaa, ja nyt minusta tuntui, että sain yhden julkaisun jakamisella aikaan avunpyynnön leviämisen laajemmalle ja mahdollistin myös avun saamista enemmän. Se tuntui todella hyvältä, tuntui siltä että olen pystynyt auttamaan myös tällä tavoin levittämällä tietoa, ja koin myös paljon yhteisöllisyyden tunnetta sekä muiden neulontaharrastajien että ylipäätään apua tarjoavien kanssa. Sellaista tunnetta, että olemme tässä yhdessä jonkin yhteisen, ison ja tärkeän asian äärellä, johon kaikki haluamme antaa oman panoksemme paremman lopputuloksen aikaansaamiseksi ja hyvän tekemiseksi.

Neulominen on siis auttanut minua käsittelemään ja purkamaan sodan aiheuttamia tunteita ja tarjonnut minulle keinon auttaa konkreettisesti – saan itse mukavaa ja rauhoittavaa tekemistä ja voin samalla tehdä sillä tekemiselläni jotain hyvää. Taustalla on varmasti sitkeä haluni olla rakentamassa parempaa maailmaa ja auttaa heikommassa asemassa olevia. Erityisesti neulominen on auttanut voimattomuuden tunteeseen, sillä yksittäisenä ihmisenä toisesta maasta käsin sodan kulkuun ja sen aiheuttamaan kärsimykseen voi vaikuttaa kovin vähän. Kun olin saanut nuo villasukkaparit neulottua ja vietyä muiden tavaroiden kanssa avustuskeräykseen, minulle iski hienoinen ähky kaikesta siitä, mitä olin Ukrainan auttamisen eteen tehnyt ja miten tiiviisti ja voimakkain tuntein olin sodan käänteitä seurannut. Päätin, että nyt saa riittää hetkeksi ja neulon seuraavaksi joululahjasukat ystävälle ja eräästä erityisen pehmeästä lahjoituslangasta itselle, niin saan lankoja pois nurkista tulevan muuton tieltä. Hetki sitten näin kuitenkin Facebookissa pyynnön, että villasukkia toivotaan rintamalle edelleen (ja varmasti niille on tarvetta myös siviileille kaikkien energiainfrastruktuuriin kohdistuneiden iskujen jälkeen juuri talven alla). Auttamisen halu alkoi taas nostaa päätään. Ehkä sitten kun olen saanut omani ja ystävän villasukat valmiiksi, teen sittenkin vielä muutamat sukat rintamalle tai Ukrainan lapsille lähetettäväksi. Pitäisihän niitä lankoja tosiaan saada käytettyä ennen muuttoa. 🙂

Lisätietoja

amanuenssi Seija Hahl
seija.hahl@jyvaskyla.fi
p. 050 311 8886

Itä-Suomen yliopiston tutkimuksen osalta
vastuulliset tutkijat:

professori Sirpa Kokko
sirpa.kokko@uef.fi

yliopistonlehtori Tarja Kroger
tarja.kroger@uef.fi.

Pin It on Pinterest